maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kesätöissä Niittulan tilalla

Ennen kuin aloitin työt Niittulan tilalla, en juurikaan tiennyt vihannesten kasvatuksesta, vaikka olen itsekin maalla koko ikäni asunut. Lapsuudessani tutut porkkana ja sipuli tuntuivat Niittulan tilan erikoisuuksiin verrattuna perusmaajussin viljelyksiltä. Vaikka meidän tillalla viljellään monta hehtaaria viljaa, täällä viljellään monia erilaisia kasveja pienemmällä alalla. Joukkoon mahtuu monia erikoisuuksia, kuten makealupiini, kailan, lamopinaatti ja portulakka. Toisessa kohtaa peltoa voi kasvaa jättisavikkaa ja lamopinaattia ja viereisellä pellolla viihtyy valkosipuli, josta kerätään myös kukinnot ruoka käyttöön. Suurin osa kasveista oli minulle täysin uusia, mikä tekee tilalla työskentelyn vielä mielenkiintoisemmaksi. Toki Niittulan tilalla on tutumpiakin kasveja, kuten valkosipuli, mansikka, roomansalaatti ja munakoiso. On jotenkin viehkeää seurata, mitä jostakin minulle täysin uudesta kasvista kehittyy, kun se kasvaa.


Kuva: salaatit esikasvatetaan taimipoteissa.

Tilalla työskennellessä sana luomu saa aivan uudeen käsityksen. Sitä jotenkin ajatteli, että luomu kasvaa sulassa sovussa kaikkien muiden kasvien joukossa, ja että tuotteet poimitaan pajukoreihin ja pyöräillään suoraan torille kaunis kesähattu päässä. Yllätyksenä tuli se työn määrä, mitä luomu vaatii. Miten kuumana kesäpäivänä kitketään rikkaruohoja paarmojen kanssa monta tuntia päivässä. Tähän pätee kuitenkin vanha sanonta ”lopussa kiitos seisoo”. Sillä kun koittaa se hetki kun chilit, tomaatit ja kesäkurpitsat tuottavat satoa, ei voi kuin hymyillä. Kaikki se raskas työ on mennyt hyvään tarkoitukseen. Käsissä on puhdas tuote, jonka voi viedä iloisin mielin myyntiin.

Joku joskus hämmästelee, että miksi esim. luomu kurkku on niin pientä. Eihän luomu välttämättä tarkoita sitä, että joku tuote on pieni. Niittulan tilallakin on monta eri kasvia, jotka poimitaan pienempinä tarkoituksella. Maku on makeampi ja mielestäni ne ovat oiva vaihtoehto tavallisen kokoisille kurkuille ja muille vihanneksille. Tilalla kasvaa myös monia minilajikkeita, kuten palloporkkanaa. Ei sen kuulukaan kasvaa pitkäksi ja kaventua päähän, vaan kehittyä pieneksi, makeaksi, pallon muotoiseksi herkuksi. Kaikkea sitä oppiikin, kun maatilalla työskentelee. 



Kuva: kaikki ei ole pientä, esimerkiksi chilit ovat normaalia kookkaampia.

Niittulan tilalle kesätöihin pääsy tarkoitti minulle kuin lottovoittoa, sillä aloitan puutarhaopiskelut syksyllä ja mikä olisi sen parempaa kuin oppia etukäteen hyödyllisiä asioita ruokakasvien viljelystä. Jokainen päivä tilalla on vähän erilainen ja koko ajan oppii uutta. Toisena hetkenä istutetaan, toisena kastellaan ja lopuksi kerätään satoa. Ja oppii ihan oikeasti mitä vaiheita kasvi käy läpi ennen kuin se päättyy siemenestä kuluttajan ruokapöytään. 



Kuva: Broccoliino, tunnetaan myös miniparsakaalina.

Olen oppinut tilalla ollessani käyttämään erikoisempiakin kasveja keittiössäni. Ja olen oppinut rohkeammaksi uusien kasvien suhteen, eihän niissä ole mitään pelättävää, syötäväksi ne on tarkoitettukin. On myös ilo nauttia tuotteesta, jonka tietää kasvaneen hyvissä olosuhteissa ja on luomua. Plussaa on työskennellä tilalla, jossa ruoka tarkoittaa enemmänkin kuin vain energianlähdettä, että ruoka voi olla erinomaisen makuista ja näyttää kauniilta. Olettehan tekin jo maistaneet 3 minuuttia kiehautettua broccoliinoa voin kera?

Terkuin kesätyttö Tiia

torstai 30. toukokuuta 2013

Greens, greens, greens

Usein ihmettelen, miksi meillä suomalaisilla ei oikein ole "suuhun sopivaa" termiä sellaisille syötäville kasvinosille, jotka on tarkoitus kypsentää kevyesti ja syödä tyypillisesti muun ruoan lisukkeena. TV-sarjoissa näkee äitihahmojen muistuttavan lapsilleen, että "Eat your greens!" Kyllähän minunkin lapsuudenkodissa vihanneksia syötiin, mutta kyllä ne enemmän olivat salaatteja tai tuoreita tomaatteja, kurkkuja ja paprikoita kuin nestejännityksensä menettäneitä, lämpimiä lehtiä. Tosin 70-luvulla jotenkin vielä ihannoitiin kallista lihaa ja vihannekset olivat vielä vähän sivuosassa. Jos mennään ajassa vielä enemmän taaksepäin, niin läskisoosi saattoi kyllä olla ylivoimainen energianlähde, jotta jaksoi raskaassa maatalous- tai metsätyössä. Ehkä se oli häpeä ja köyhyyden merkki, jos joutui ruohoja syömään. Onneksi me nyt jo ymmärrämme, että vihreä tekee meille erityisen hyvää.

Mietimme erään asiakkaan kanssa viime kesänä, mitä uutta ja mielenkiintoista voisi tulevana kautena kokeilla. Esille nousivat amarantit. Ihmiset tuntevat amarantit yleensä joko koristekasveina (esim revonhännät) tai viljojen tapaan käytettävänä siemenkasvina, mutta amaranteista on olemassa myös monia pinaattimaisia lehtivihannesmuotoja. Lajikirjo on laaja, amaranteista löytyy vihreälehtisiä ja kirjavia vihannesmuotoja, minä onnistuin saamaan käsiini punalehtisen. Amarantit ovat hallanarkoja, kuumaan ilmastoon sopeutuneita kasveja, joten ne kannattaa esikasvattaa ja istuttaa lämpimään paikkaan. En ole päässyt vielä oikein kunnolla maistamaan, yksittäisessä lehdessä maistuu ehkä häivähdys hernettä ja punajuurimaista maanläheisyyttä.

Kuva: Tämä punalehtinen amarantti on lehtivihannes.

Amaranttikasveista löytyy myös muita uusia lehtivihanneksia. Samaan sukuun kuuluvat kvinoa ja erilaiset savikat, joista on olemassa lehtivihannesmuotoja. Kotoinen jauhosavikka, jokaisen ravinteikkaan pellon yleisrikkaruoho, soveltuu pinaatin tapaan käytettäväksi. Kvinoan taas sanotaan olevan niin läheistä sukua savikoille, että jotkut lajit saattaisivat jopa risteytyä keskenään. Kvinoat ja savikat kestävät paremmin kylmää, joten niiden viljely lehtivihanneksiksi saattaa olla amarantteja helpompaa. Esimerkiksi jättisavikka on selkeästi ilo myös silmälle, magentan väri on yllättävä ja oikeassa valossa lehden pinta kimaltaa. Ja on meillä lehtikvinoaakin kylvettynä.

Kuva: Eräs kasviharrastaja alkoi kutsua tätä kasvia nimellä "Magenta Spreen", koska sen kasvupisteet ovat väriltään aina punaiset (magenta) ja se on lehtivihannes (green). "Green" vääntyi muotoon "spreen", koska sanayhdistelmässä on englanniksi äännettynä paljon suhahduksia ja kieli menee helposti solmuun. Suomeksi kasvin nimi on vähän tylsästi jättisavikka.

Lehtivihanneksia on tänä vuonna viljelyssä monia muitakin. Mielenkiintoisin on ehkä malabarin pinaatti, Basella alba, joka on trooppinen, monivuotinen köynnös, jota käytetään vihanneksena sekä Aasiassa että Afrikassa. Kasvi muistuttaa jäykkine lehtineen huonekasvia, eikä siitä ihan heti uskoisi, että sitä voi syödä. Meillä oleva lajike on punaruotinen, joten sesongin väriksi näyttää selvästi tulevan punainen. Tutumpia ovat mangoldi, lamopinaatti ja lehtikaali, joita kaikkia on myös viljelyssä. Kahden jälkimmäisen väri säilyy tutussa vihreässä.

Kuva: Mangoldista on tänä vuonna viljelyssä myös punaruotista muotoa.

Ja ihan vain todistaakseni, että pinkki on uusi vihreä, on pakko näyttää, millaisia vihannesportulakan taimet ovat alkuun. Hennon vaaleanpunaisesta varresta kasvavat vaaleanvihreät lehdet näyttävät melkein ylimitoitetun suurilta. Ei uskoisi, että näin hennot taimet kestävät koulintaa ja niistä kasvaa vahvoja kasveja. Vihannesportulakka hajakylvetään meillä ensin laatikoihin ja siirretään vasta myöhemmin yksittäisiin potteihin jatkokasvatukseen. Kasvit erotellaan varovasti toisistaan ja toivotaan, että juuripaakku pysyy mahdollisimman suurena. Kasvi on uskomattoman sitkeä ja lähtee nopeasti uudelleen kasvuun, vaikka juuret olisivatkin vähän siirrossa vahingoittuneet.

Kuva: Vihannesportulakka on jo taimena huomiota herättävän kaunis.