Härkäpapu


Niittulan härkäpapukantaa tuoremyynnissä kasvukaudella 2008 

Suomalaisten suhtautumista härkäpapuun kuvaa hyvin meidän maataloustukipolitiikkamme: härkäpapu luokitellaan maassamme viljojen tapaan pellossa kasvatettavaksi massatuotteeksi, josta korjataan tuleentunut siemensato ja jota käytetään tyypillisesti karjan rehuksi. Kaukana ovat ne ajat, jolloin härkäpapua söivät ihmiset, useimmat papurokkana, toiset jopa raakana, kesäisten riivittävien herneiden tapaan suoraan palosta. Suomalainen maatalousbyrokratia ei tunne vihannekseksi viljeltävää härkäpapua lainkaan, vaikka se on esimerkiksi Italiassa hyvin tunnettu herkku. Tämä on harmi, koska härkäpapu on ainut papukasvi, joka on geneettisesti sopeutunut meidän pohjoiseen kylmään ilmastoomme ja siksi sille soisi myös viranomaisen erityissuojelun. Lisäksi se on ainut papu, josta saadaan tuleentunutta siemensatoa. Tuleentuneen pavun syöjä joutuukin Suomessa usein turvautumaan tuontitavaraan. Härkäpapu on suomalaisten alkuperäisimpiä viljelykasveja, jonka syrjäytti vasta herneen tulo Ruotsista. Härkäpapu ei ole hallanarka ja sen pienet taimet kestävät elinkykyisenä jopa jäätymisen. Maatalousbyrokraattia on toisaalta turha syyllistää liikaa, koska suomen kielestäkään ei löydy vakiintunutta termistöä näille kahdelle kasville. Hernekasveista lainaten termien tulisi varmaankin olla “peltohärkäpapu” ja “tarhahärkäpapu”.

Jako kahteen ei ole pelkästään terminologinen. Suomessa jalostetut peltohärkäpavut ovat pienisiemenisiä, kun taas vihanneskäyttöön tarkoitetuilla tarhahärkäpavuilla on suuret, muhkeat siemenet. Pieni siemen soveltuu hyvin maataloustuotannossa jo ennestään käytettäviin maatalouskoneisiin kuten kylvökoneisiin ja puimureihin. Isommat siemenet joutuu kylvämään käsin tai erikoislaitteilla ja niiden korjuu tuleentumattomana myyntiin on myös käsityötä. Isommasta siemenkoosta on myös se haitta, että kasvi tuleentuu hitaammin, eikä se välttämättä ehdi tuottaa itämiskykyistä siementä Suomessa. Tuleentumattomana korjatun pavun maussa ei kokemuksemme perusteella ole kuitenkaan mitään eroa, vaikka järjellä ajatellen rehuversioissa saattaisi olla enemmän karvasaineita.

Viljelemme talon omaa tarhahärkäpapukantaa. Kantamme on saanut alkunsa 2000-luvun alussa kahden härkäpapulinjan risteymästä, kotimaisesta maatiaishärkäpavusta (pienisiemeninen, suomen ilmastossa nopeasti tuleentuva papu) ja englantilaisesta "Hangdown" lajikkeesta (suurisiemeninen, jonka siemen ei aina ehdi tuleentua Suomessa). Härkäpapu on hyönteispölytteinen, ristipölytteinen kasvi, joka hyvin herkästi risteytyy keskenään. "Jalostuksen" aloittamiseen ei tarvita lainkaan ihmisen väliintuloa, riittää, että kylvää kaksi eri lajiketta vierekkäin ja antaa luonnon hoitaa loput. Pienten ja suurten härkäpavun palkojen sekamelskaa on vuosien varrella valittu yhtenäisempään suuntaan päätyen herkulliseen, tuleentumattomana käytettävään, vihanneskäyttöön soveltuvaan populaatioon. Emme pidä lajikepopulaation täydellistä yhtenäistämistä mitenkään tärkeänä, karsimme vain hyvin pienet ja ylisuuret siemenet jatkokasvatuksesta pois.

Olemme myyneet härkäpapuamme tuoreena Turun kauppatorilla vuodesta 2008. Yllätykseksemme tuore härkäpapu, jota luulimme perisuomalaiseksi perinneherkuksi, on osoittautunut kansoja yhdistäväksi "alkuruoaksi". Sitä käyvät ostamassa niin burkhaan pukeutuneet musliminaiset kuin suomalaisetkin kasvisyöjätkin. Kasvin tunnistaa mm. perulainen matkailija, slovakialainen perheenäiti ja venäjänkarjalasta kotoisin oleva maahanmuuttaja.

Härkäpavun käyttömuotoja on monia, sen voi mm.
  • grillata tai keittää kuorineen ja tarjota suolan ja sitruunalohkojen kanssa "fingerfoodina", 
  • riivityt pavut voi paistaa tai keittää (esimerkiksi riisin ja runsaan tuoreen tillin kanssa keitetty härkäpapu on herkullista), 
  • sydä raakan sellaisenaan (on monen mielestä parempaa kuin herne), mutta huomaa kuitenkin, että härkäpavun käyttöön raakana saattaa liittyä terveysriskejä, jos geenisi ovat tässä asiassa sinulle epäsuosiolliset (lue lisää esim wikipediasta kohdasta "Helth issues").