Luumut ovat hyvin monimuotoinen kasviryhmä, joka ei oikeastaan ole yksi laji, vaan joukko enemmän tai vähemmän toisilleen sukua olevia kasvilajeja. Äkkinäinen ei arvaisi, että suomessakin voisi kasvattaa luumua ammattimaisesti. Viljely on kaikkiaan pienimuotoista, koska olemmehan luumun viljelyn suhteen miltei liiankin pohjoisessa. Poikkeuksellisen kova talvi saattaa viedä puut mennessään, joten jalojuurisiin, kotimaisiin maatiaislajikkeisiin kannattaisi myös ammattimaisessa viljelyssä panostaa. Osa maatiaisista on kuitenkin pienihedelmäisiä ja huonosti säilyviä, joten moni viljelijä on laittanut toiveensa ulkomaisiin lajikkeisiin. Suomeen onkin tuotu paljon luumuntaimia esimerkiksi Virosta.
Me olemme ratkaisseet lajikevalintaan liittyvän ongelman siten, että olemme hankkineet MTT:n valiokasviasemalta Laukaasta kotimaisia, mikrolisättyjä maatiaisluumuja. Osa näistä on suoraan viljelylajikkeitamme, osaan olemme varttaneet joko kotimaisia tai venäläisiä, talvenkestäviä lajikkeita. Mielestämme kotimaisen luumun ei tarvitse olla nykyisten kauppalajikkeiden kaltainen jättihedelmä, koska emme me koolla pysty koskaan kilpailemaan ulkolaisten luumujen kanssa. Suomalainen luumu saa ihan rauhassa olla vähän erilainen, paikallinen herkku. Samanlaisia paikallisia erikoisuuksia löytyy ympäri Eurooppaa, joskaan me emme niitä koskaan näe täällä pohjolassa, koska niitä ei vientikauppaan riitä.
Sinikka on kotimainen, pienimarjainen, mutta aikaisin kypsyvä erikoisuus, joka ei kokonsa puolesta kelpaa vähittäiskauppaan.
Talolla on myös oma luumulajike, "Niittula". Lajike on omajuurinen, suurihedelmäinen, Victoria-tyypin luumu, joka kypsyy alkuperäistä Victoria-lajiketta huomattavasti aikaisemmin. Lajike löydettiin ja pelastettiin rakennustyömaan alta Raisiosta. Victoria-tyyppi nimitys viittaa erääseen yksityishenkilön siemenestä lisäämään luumupuuhun, joka kasvoi Englannissa 1800-luvun puolivälissä. Tämä yksi luumuyksilö on edelleen hengissä niissä lukuisissa, samasta yksilöstä lisätyissä puissa, jotka tulivat Victoria-lajikkeen hyvien ominaisuuksien vuoksi suosituksi monissa eri maissa. Lajiketta on myös edelleen lisätty siemenestä (tai jopa käytetty jalostusristeytyksissä), jolloin tulokseksi on tullut joukko toisistaan enemmän tai vähemmän poikkeavia kantoja. "Niittula"-luumullakin on siis brittiläiset sukujuuret. Talon oma suurihedelmäinen luumulajike, "Niittula".
Victoria-tyypin luumut on helppo tunnistaa: puiden kasvutapa on usein "sateenkaarimainen" (toisin kuin esimerkiksi suomalainen villi punaluumu, joka kasvaa pylväsmäiseksi isoksi puuksi), niiden hedelmät ovat kookkaita ja useimmiten punertavakuorisia sekä keltamaltoisia. Victoria-luumut ovat erittäin runsassatoisia. Sato on joskus niin suuri, että puu saattaa kuolla seuraavana talvena. Tämän vuoksi Victoria-tyypin luumuille suositellaan usein raakileharvennusta. Suuri sato ja siitä johtuva matala kasvutapa selittyvät osin sillä, että Victoriat ovat usein itsepölytteisiä. Ristipölytteiset luumut (kuten keltaluumut) eivät monestikaan tuota suuria satoja, vaikka kukkisivatkin runsaasti, koska pölytys epäonnistuu. Victoria-luumut ovat olleet hyvin suosittuja mm. Venäjällä, josta ne ovat saattaneet alun perin tulla myös meille. Suomalaisista maatiaisluumuista esimerkiksi "Kuokkala" on Victoria-tyypin luumu. Kuokkala on siitä erinomainen luumu, että se säilyy pitkään. Jos luumun poimii puusta ennen sen täyttä kypsyyttä ja varastoi sen viileähkössä tilassa, saa luumuista nauttia pitkälle syksyyn. Kuokkala muuttaa sisäkypsytyksen aikana väriään tummemman punaiseksi, jopa sinipunaiseksi ja kuorelle tyypillinen luumumainen kirpeys katoaa kokonaan. Puun kasvutapa on lamoava, joten se ei tarvitse leikkauksia käytännössä lainkaan ja luumujen poimiminen on helppa. Puu on myös itsepölyttävä ja äärimmäisen satoisa. Kuokkala onkin meidän pääviljelylajikkeemme.
Puussa kypsyviä Kuokkala-luumuja
Victorian lisäksi historiallisia luumutarinoita on Euroopassa muitakin. Esimerkiksi Reine Claude -luumut saivat nimensä Ranskassa hallitsija Francis I (1494-1547) puolison mukaan. Luumut ovat pyöreitä ja usein hedelmämalloltaan läpikuultavan vihreitä. Sir Thomas Gage toi samaisen luumutyypin Englantiin 1800-luvun alussa, jolloin ne ristittiin uudestaan "Green Gage" -nimellä. Todellisuudessa näidenkin luumujen alkuperä juontanee kauemmas historiaan, todennäköisesti antiikin ajan eurooppaan. Reine Claudet löysivät tiensä myös Venäjälle, jossa niistä on jalostettu meilläkin lämpimillä paikoilla menestyviä uusia jalosteita. Myös ranskasta peräisin olevia Reine Claude lajikkeita on meillä viljelty, kuten nk. "keltaista Reine Claudea", Reine Claude d'Oullins. Alla oleva kuva havainnollistaa hyvin tämän luumutyypin ominaisuuksia. Kuvan luumut ovat jättimäisiä ja ne on ostettu Englannista tavallisesta ruokakaupasta.
Kaupallisia Green Gage -luumu Isosta-Britanniasta
Luumujen moninaisuus ei lopu alkuunkaan tähän. Väskynä on tavallista luumua sokeripitoisempi luumutyyppi, joka soveltuu juuri sokeripitoisuutensa vuoksi kuivaukseen. Kalifornian mustat kuivaluumut ovat siis väskynöitä, eivätkä suinkaan suomalaisesta puutarhasta yleensä löytyviä punaluumuja. Luumut voidaan kuivata tiettävästi myös puissa, koska ne eivät varise kypsyttyään. Suomessakin menestyviä väskynälajeja on olemassa, esimerkiksi Tukholman Experimentalfältetin puutarhassa 1800-luvulla siemenestä syntynyt "Koetarhan väskynä". Väskynät ovat ennen kuivausta usein sinisiä, kuten myös soikeanpyöreä Koetarhan väskynäkin.
Kriikunat ja damaskon luumut ovat taas pienihedelmäisiä, "villiluumuja". Britanniassa näistä luumuista tehdään hilloja ja erikoista "kriikunajuustoa" (damson cheese, bullace cheese). Kriikunajuustolla ei ole maitotuotteiden kanssa mitään tekemistä, mutta valmistusprosessi ja käyttötapa toki muistuttaa etäisesti juustoa. Keitetty kriikunamaassa (johon on keittämisen alussa lisätty murskattuja kriikunansiemeniä mausteeksi ja säilöntäaineeksi) kypsytetään kuukausien ajan kellarissa ja nautitaan leikattavan juuston tapaan leivällä. Kriikunan ja muidenkin luumujen siemenet sisältävät myrkyllistä ainetta (amygdaliini), joten kriikunajuuston keittäjän kannattaa ensin selvittää itselleen siihen mahdollisesti liittyvät riskit. Myös suomalaiseen tapaan tehty kriikunahillo on joka tapauksessa gourmet-herkku, jonka tekemistä voi lämpimästi suositella kriikunapuun omistajalle. Kriikunan kuorissa ei ole sitä luumulle tyypillistä karvasta makua, joka saa kuorineen keitettyä luumuhilloa maistavan nyrpistämään nenäänsä. Kriikunan ei syvimmältä olemukseltaan ole makea tuorehedelmä, vaan se on talouskäytössä parhaat puolensa näyttävä herkku, joka saakin olla hieman hapan.
Luumujen tarina ei vielä lopu tähän, sillä edellä on kuvattu vasta eurooppalaisen luumun (Prunus domestica) monimuotoisuutta. Aasialaiset luumut (Prunus salicina), kirsikkaluumut (Prunus cerasifera) ja erilaiset lajienväliset risteymät (esim aprikoosi-luumut) räjäyttävät pankin lopullisesti. Kauppojen kookkaat, pyöreät luumut ovat useimmiten aasialaista sukulinjaa, sillä niiden viljely lämpimissä maissa on helpompaa (Prunus domestica vaatii kylmäjakson kukkiakseen). Hedelmät ovat usein kiinteämaltoisia ja kauan kaupan hyllyillä säilyviä, joten niiden kaupallinen menestyminen on taattu. Poikkeuksen aasialaisten kaupalliseen voittokulkuun tekevät Unkarin mahtavat siniset luumut, jotka edustavat vielä eurooppalaista kaupallisempaa sukulinjaa. Pidemmällä aikajaksolla syksyllä kauppoihin saapuvat halvat unkarilaiset luumuvuoret saattavat olla katoavaa perinnettä, sillä kaupallisesti kannattavampia aasialaisia serkkuja pystyisi varmasti kasvattamaan myös Unkarissa.