Hyvää äitienpäivää!

Niittulan kausi 2014 alkaa totuttua aiemmin. Toimitimme keskiviikkona tämän kauden ensimmäisen varhaisvihanneslastin ravintola Smööriin. Olemme tehneet yhteistyötä tämän turkulaisen fine dining -ravintolan kanssa jo vuoden, mutta nämä alkukauden sesongit ovat käytännössä olleet toimintamme ulkopuolella, koska viljelemme tuotteemme avomaalla ja lämmittämättömissä kausihuoneissa. Kausi 2014 lähti käyntiin lupaavasti aurinkoisella ja kuivattavalla varhaiskeväällä, mutta se otti todellista takapakkia yöpakkasten palattua hidastamaan kevään kulkua. Lämpömittari kausihuoneessa näytti toimitusta edeltävänä yönä lämpötilaksi -5 ºC, joten on ihme, että saimme kuin saimmekin pienen vihanneslastin koottua. Mielikuvitusta piti kuitenkin käyttää, koska melkein kaikki hyvät suunnitelmamme jäivät kylmyyden vuoksi toteutumatta äitienpäiväksi. Kvinoan, siperialaisen lehtikaalin, etiopiansinapin ja mizunan versot piti vaihtaa nokkoseksi ja raparperit jäivät vähän lyhytkasvuiseksi, mutta muuten meni ihan hyvin. Osa kokeiluista tuhoutui yöpakkasissa täysin, osaa päästään kylmistä öistä huolimatta nauttimaan vähän myöhemmin. 

Tässä se nyt on, laatikkollinen tuoretta ja hyvää Niittulasta - nyt vaan poikkeuksellisen aikaisin: maa-artisokkaa, raparperia, kevätvalkosipulia sekä nokkosen- ja lehtikaalin versoja. Sydämelliset terveiset Niittulasta niille äideille, jotka näitäkin pääsevät tänään maistelemaan.

Yhteistyömme Smörin kanssa alkoi, kun ravintolapäällikkö Jarno Seppä pyysi talvella 2013 meitä viljelemään tiettyjä erikoisvihanneksia heidän käyttöönsä. Jos ymmärsin oikein, Smörissä ei oltu aiemminkaan tyydytty pelkästään tukkujen valikoimiin, vaan siellä oltiin aktiivisesti etsitty alueellisia pientuottajia yhteistyöhön. En tiedä, ymmärsivätkö smööriläiset heti alkuun, millaisen toimijan he meissä olivat löytäneet: Suomessa ei ole montaa pientuottajaa, jolta saa näin monipuolista valikoimaa erikoisvihanneksia. Lähetimme kauden mittaan laajalla skaalalla mitä oudoimpia kasviksia testattavaksi ravintolan keittiöön. Ja ihan hyvin se meni. Ainoastaa kepasipulin kukat ja eräs aasialainen kurpitsalaji eivät oikein taipuneet heidän lautaselleen. Tämän kokemuksen perusteella pientuottajan onni on, että löytää kärsivällisen ja lähituotteita arvostavan sisäänostajan, joka antaa aikaa pienellekin näyttää, mihin rahkeet riittävät. Ja ettei tulisi ihan väärinkäsitystä toiminnan laajuuden suhteen, niin todettakoon, että vaikka yritysasiakkaat ovat meille tärkeä asiakasryhmä, niin suoramyynti on tällä hetkellä meidän toimintamme vahvin kivijalka. Torimyynnin volyymit ovat kertakaikkiaan niin suuret, että niitä on vaikea päihittää.

Minulta usein kysytään, miksi toimintamme on muodostunut juuri sellaiseksi kuin se nykyään on. Miksi niin monimuotoista? Miksi niin erikoisia kasveja? Eikös pitäisi ennemminkin ryhtyä sopimustuottajaksi ja erikoistua yhteen kasviin? Kysymyksen esittäjät eivät ehkä ole itse koskaan saaneet kovin vakavaa puutarhakärpäsen puraisua. Se on se hulluus ja huuma, joka iskee keväällä siemenluetteloiden saapuessa. Se on aarteen etsintää. Se on kiinnostusta ihmisen historiaan ja ruokakulttuurin kehittymiseen. Se on sellaisen unohdetun hyötykasvin löytämistä, joka ansaitsisi tulla viljellyksi ja maistetuksi. Ja vaikkei hyöty olisikaan suuren suuri, niin aina oppii jotain uutta. Vakavammin puhuttuna on se sirpalemaisuus myös eräänlaista erikoistumista: meiltä saa kaikkea vähän erikoisempaa. Intohimo ja harrastajamaisuus näkyy vähittäin tapahtuvasta ammattimaistumisesta huolimatta edelleen toiminnassamme, eikä minulla oikeastaan ole mitään syytä häpeillä sitä. Annetaan kaikkien kukkien kukkia...

Nukkakirsikka, kuten myös kaikki muutkin luumut ja kirsikat, aloittelevat Niittulassa kukintaansa yöpakkasia uhmaten. Alan ymmärtää, miksi monessa maassa ihmiset kokoontuvat kirsikka- ja luumupuiden äärelle juhlistamaan kevään saapumista. Suomeen "Cherry blossom" -festivaali saattaisi sopia vaikka juuri äitienpäiväksi.

Hyvä esimerkki hurahtaneen kasviharrastajan kokeiluinnosta on tämä kukintaansa aloitteleva, luumarjoihin lukeutuva marjapensas, Prunus tomentosa eli nukkakirsikka. Kyseessä on pieniä punaisia luumua ja kirsikkaa muistuttavia marjoja tekevä pieni pensas. Marja on nimensä mukaan nukkainen, vähän kuten sukulaisensa persikka. Hankin joskus vuosia sitten erän siemeniä, joista kasvatin kasvit itse. Nukkakirsikasta ei ole vakavamieliseen marjantuotantoon, mutta se auttaa minua paremmin ymmärtämään tärkeämmän viljelykasvini, luumun, olemusta. Tekisi mieleni yrittää risteyttää tämä kasvi kirsikkaluumun (Prunus cerasifera) tai lamohietakirsikan (Prunus pumila) kanssa - joita olen myös itselleni haalinut. Kaikki kolme ovat tavallisesta luumusta poiketen diploidisia, joten risteytys voisi onnistuakin.

Kesätöissä Niittulan tilalla

Ennen kuin aloitin työt Niittulan tilalla, en juurikaan tiennyt vihannesten kasvatuksesta, vaikka olen itsekin maalla koko ikäni asunut. Lapsuudessani tutut porkkana ja sipuli tuntuivat Niittulan tilan erikoisuuksiin verrattuna perusmaajussin viljelyksiltä. Vaikka meidän tillalla viljellään monta hehtaaria viljaa, täällä viljellään monia erilaisia kasveja pienemmällä alalla. Joukkoon mahtuu monia erikoisuuksia, kuten makealupiini, kailan, lamopinaatti ja portulakka. Toisessa kohtaa peltoa voi kasvaa jättisavikkaa ja lamopinaattia ja viereisellä pellolla viihtyy valkosipuli, josta kerätään myös kukinnot ruoka käyttöön. Suurin osa kasveista oli minulle täysin uusia, mikä tekee tilalla työskentelyn vielä mielenkiintoisemmaksi. Toki Niittulan tilalla on tutumpiakin kasveja, kuten valkosipuli, mansikka, roomansalaatti ja munakoiso. On jotenkin viehkeää seurata, mitä jostakin minulle täysin uudesta kasvista kehittyy, kun se kasvaa.


Kuva: salaatit esikasvatetaan taimipoteissa.

Tilalla työskennellessä sana luomu saa aivan uudeen käsityksen. Sitä jotenkin ajatteli, että luomu kasvaa sulassa sovussa kaikkien muiden kasvien joukossa, ja että tuotteet poimitaan pajukoreihin ja pyöräillään suoraan torille kaunis kesähattu päässä. Yllätyksenä tuli se työn määrä, mitä luomu vaatii. Miten kuumana kesäpäivänä kitketään rikkaruohoja paarmojen kanssa monta tuntia päivässä. Tähän pätee kuitenkin vanha sanonta ”lopussa kiitos seisoo”. Sillä kun koittaa se hetki kun chilit, tomaatit ja kesäkurpitsat tuottavat satoa, ei voi kuin hymyillä. Kaikki se raskas työ on mennyt hyvään tarkoitukseen. Käsissä on puhdas tuote, jonka voi viedä iloisin mielin myyntiin.

Joku joskus hämmästelee, että miksi esim. luomu kurkku on niin pientä. Eihän luomu välttämättä tarkoita sitä, että joku tuote on pieni. Niittulan tilallakin on monta eri kasvia, jotka poimitaan pienempinä tarkoituksella. Maku on makeampi ja mielestäni ne ovat oiva vaihtoehto tavallisen kokoisille kurkuille ja muille vihanneksille. Tilalla kasvaa myös monia minilajikkeita, kuten palloporkkanaa. Ei sen kuulukaan kasvaa pitkäksi ja kaventua päähän, vaan kehittyä pieneksi, makeaksi, pallon muotoiseksi herkuksi. Kaikkea sitä oppiikin, kun maatilalla työskentelee. 



Kuva: kaikki ei ole pientä, esimerkiksi chilit ovat normaalia kookkaampia.

Niittulan tilalle kesätöihin pääsy tarkoitti minulle kuin lottovoittoa, sillä aloitan puutarhaopiskelut syksyllä ja mikä olisi sen parempaa kuin oppia etukäteen hyödyllisiä asioita ruokakasvien viljelystä. Jokainen päivä tilalla on vähän erilainen ja koko ajan oppii uutta. Toisena hetkenä istutetaan, toisena kastellaan ja lopuksi kerätään satoa. Ja oppii ihan oikeasti mitä vaiheita kasvi käy läpi ennen kuin se päättyy siemenestä kuluttajan ruokapöytään. 



Kuva: Broccoliino, tunnetaan myös miniparsakaalina.

Olen oppinut tilalla ollessani käyttämään erikoisempiakin kasveja keittiössäni. Ja olen oppinut rohkeammaksi uusien kasvien suhteen, eihän niissä ole mitään pelättävää, syötäväksi ne on tarkoitettukin. On myös ilo nauttia tuotteesta, jonka tietää kasvaneen hyvissä olosuhteissa ja on luomua. Plussaa on työskennellä tilalla, jossa ruoka tarkoittaa enemmänkin kuin vain energianlähdettä, että ruoka voi olla erinomaisen makuista ja näyttää kauniilta. Olettehan tekin jo maistaneet 3 minuuttia kiehautettua broccoliinoa voin kera?

Terkuin kesätyttö Tiia

Greens, greens, greens

Usein ihmettelen, miksi meillä suomalaisilla ei oikein ole "suuhun sopivaa" termiä sellaisille syötäville kasvinosille, jotka on tarkoitus kypsentää kevyesti ja syödä tyypillisesti muun ruoan lisukkeena. TV-sarjoissa näkee äitihahmojen muistuttavan lapsilleen, että "Eat your greens!" Kyllähän minunkin lapsuudenkodissa vihanneksia syötiin, mutta kyllä ne enemmän olivat salaatteja tai tuoreita tomaatteja, kurkkuja ja paprikoita kuin nestejännityksensä menettäneitä, lämpimiä lehtiä. Tosin 70-luvulla jotenkin vielä ihannoitiin kallista lihaa ja vihannekset olivat vielä vähän sivuosassa. Jos mennään ajassa vielä enemmän taaksepäin, niin läskisoosi saattoi kyllä olla ylivoimainen energianlähde, jotta jaksoi raskaassa maatalous- tai metsätyössä. Ehkä se oli häpeä ja köyhyyden merkki, jos joutui ruohoja syömään. Onneksi me nyt jo ymmärrämme, että vihreä tekee meille erityisen hyvää.

Mietimme erään asiakkaan kanssa viime kesänä, mitä uutta ja mielenkiintoista voisi tulevana kautena kokeilla. Esille nousivat amarantit. Ihmiset tuntevat amarantit yleensä joko koristekasveina (esim revonhännät) tai viljojen tapaan käytettävänä siemenkasvina, mutta amaranteista on olemassa myös monia pinaattimaisia lehtivihannesmuotoja. Lajikirjo on laaja, amaranteista löytyy vihreälehtisiä ja kirjavia vihannesmuotoja, minä onnistuin saamaan käsiini punalehtisen. Amarantit ovat hallanarkoja, kuumaan ilmastoon sopeutuneita kasveja, joten ne kannattaa esikasvattaa ja istuttaa lämpimään paikkaan. En ole päässyt vielä oikein kunnolla maistamaan, yksittäisessä lehdessä maistuu ehkä häivähdys hernettä ja punajuurimaista maanläheisyyttä.

Kuva: Tämä punalehtinen amarantti on lehtivihannes.

Amaranttikasveista löytyy myös muita uusia lehtivihanneksia. Samaan sukuun kuuluvat kvinoa ja erilaiset savikat, joista on olemassa lehtivihannesmuotoja. Kotoinen jauhosavikka, jokaisen ravinteikkaan pellon yleisrikkaruoho, soveltuu pinaatin tapaan käytettäväksi. Kvinoan taas sanotaan olevan niin läheistä sukua savikoille, että jotkut lajit saattaisivat jopa risteytyä keskenään. Kvinoat ja savikat kestävät paremmin kylmää, joten niiden viljely lehtivihanneksiksi saattaa olla amarantteja helpompaa. Esimerkiksi jättisavikka on selkeästi ilo myös silmälle, magentan väri on yllättävä ja oikeassa valossa lehden pinta kimaltaa. Ja on meillä lehtikvinoaakin kylvettynä.

Kuva: Eräs kasviharrastaja alkoi kutsua tätä kasvia nimellä "Magenta Spreen", koska sen kasvupisteet ovat väriltään aina punaiset (magenta) ja se on lehtivihannes (green). "Green" vääntyi muotoon "spreen", koska sanayhdistelmässä on englanniksi äännettynä paljon suhahduksia ja kieli menee helposti solmuun. Suomeksi kasvin nimi on vähän tylsästi jättisavikka.

Lehtivihanneksia on tänä vuonna viljelyssä monia muitakin. Mielenkiintoisin on ehkä malabarin pinaatti, Basella alba, joka on trooppinen, monivuotinen köynnös, jota käytetään vihanneksena sekä Aasiassa että Afrikassa. Kasvi muistuttaa jäykkine lehtineen huonekasvia, eikä siitä ihan heti uskoisi, että sitä voi syödä. Meillä oleva lajike on punaruotinen, joten sesongin väriksi näyttää selvästi tulevan punainen. Tutumpia ovat mangoldi, lamopinaatti ja lehtikaali, joita kaikkia on myös viljelyssä. Kahden jälkimmäisen väri säilyy tutussa vihreässä.

Kuva: Mangoldista on tänä vuonna viljelyssä myös punaruotista muotoa.

Ja ihan vain todistaakseni, että pinkki on uusi vihreä, on pakko näyttää, millaisia vihannesportulakan taimet ovat alkuun. Hennon vaaleanpunaisesta varresta kasvavat vaaleanvihreät lehdet näyttävät melkein ylimitoitetun suurilta. Ei uskoisi, että näin hennot taimet kestävät koulintaa ja niistä kasvaa vahvoja kasveja. Vihannesportulakka hajakylvetään meillä ensin laatikoihin ja siirretään vasta myöhemmin yksittäisiin potteihin jatkokasvatukseen. Kasvit erotellaan varovasti toisistaan ja toivotaan, että juuripaakku pysyy mahdollisimman suurena. Kasvi on uskomattoman sitkeä ja lähtee nopeasti uudelleen kasvuun, vaikka juuret olisivatkin vähän siirrossa vahingoittuneet.

Kuva: Vihannesportulakka on jo taimena huomiota herättävän kaunis. 

Tempuraa ja kylmää nuudelikeittoa

Useimmat meistä ei koskaan elämänsä aikana saa kunniaa saada yksityiskokkia tekemään itselleen ruokaa. Meille tämä kunnia suotiin tänään, kun Yasuko (http://www.yasukonkeittio.com) vieraili Pakkaamossa osoittaen meille, miten Niittulan kasvikset muuntuvat japanilaisiksi kesäherkuiksi. Yasuko on yksi niistä ulkomailta suomeen muuttaneista tai ulkomailla pitkään asuneista asiakkaistamme, joista on tullut arvokas tietolähde liittyen meille perisuomalaisille niin uudenlaiseen kasvisten käsittelyyn ja käyttöön. Vähän normaalista poikkevien vihannesten viljely on vääjäämättä kasvattanut tiedonjanoa liittyen kasvisten käyttöä kohtaan ja haluun löytää ja kokeilla uusia makuja. Intressi on tietysti osin ammatillinen, koska suoramyynnissä on pystyttävä kertomaan näistä asioista ainakin jotain asiakkailleen. Mutta täytyy myöntää, että se on vienyt myös kielen mennessään. Tiedän, että moni muukin suomalainen kaipaa vaihtelua ruokavalioonsa, jos vain tietoa uusista tavoista tehdä ruokaa olisi jotenkin helposti saatavilla. Mikä olisi sen hienompaa, kun löytää itselleen jokin uusi kausiherkku, uudenlainen "varhaisperunat ja silli", jota odottaa ja kaivata ja tietää, että sesonkin on ihan ovella? Tai miksi ei vain löytää uudeenlainen tapa käyttää niitä tuttuja raaka-aineita, joita saa ihan tavallisesta lähikaupasta? Ei se nyt tietysti välttämättä ole kaikille japanilainen tempura ja kylmä keitto, mutta silti etsiä kannattaa, koska palkinto on suuri.

Kuva: Yasuko osoitti, miten kesäiset suomalaiset kasvikset taipuvat japanilaisittain. Tässä munakoiso saa kyytiä.  

Meidän japani-päivän menu hahmottui kylmän keiton (mentsuyu) ympärille, johon dipattiin sekä kylmiä nuudeleita, että tempuraa. Tempura on japanilainen ruokalaji, jonka voi tehdä mitä erilaisemmista vihanneksista (tai merenelävistä), jotka taikinoidaan ja uppopaistetaan öljyssä. Keitto on suomalaisittain ehkä vähän harhaanjohtava nimitys mentsuyulle, sillä kyse on lähinnä maustetusta liemestä. Raaka-aineina keitossa on vesi, soijakastike, sokeri ja dashi-liemi ja ruokailija itse maustaa sitä vielä erikseen tarjolla olevilla lisäkkeillä, jotka meidän tapauksessamme olivat shalotti-sipulin verso, shiso-lehtisilppu sekä raastettu tuore inkivääri. Shiso (Perilla frutescens eli perilla tai vihreä veri-peippi) on yrtti, jota olemme vähäisiä määriä viljelleet muutamana vuosina ja yllätykseksemme sen ansiosta saaneet japanilaisia asiakkaita tiskillemme. Vaihtelevasti myös muut Aasian suunnalta tulevat asiakkaat saattavat tunnistaa kasvin. Shiso on joka tapauksessa japanilaisten tilli, maku, joka tuo kotimaan mieleen.

Kuva: Kylmä keitto, mentsuyu, annosteltiin pieniin kippoihin. Taustalla pavuista, porkkanasta, sipulista ja munakoisosta paistettu tempura.

Yasukon työskentelyä keittiössä oli mielenkiintoista seurata. Oli mukava katsoa, kun veitsi lensi itse kasvattamien vihannesten kimpussa saaden ne näyttämään tyylikkään japanilaisille. Esimerkiksi porkkanan leikkauskulmat olivat viistot, mikä saa kai kuidut ja ravintoaineet pysymään japanilaisen opin mukaan raaka-aineessa paremmin. Kauniita ne olivat, porkkana, sipuli, papu ja munakoiso. Mukana oli yllättävän arkisia raaka-aineita, jotka muuntuivat Yasukon käsittelyssä eksoottisiksi japanilaisiksi herkuiksi.

Kuva: Kylmät vehnänuudelit ja kylmä keitto ovat yllättävän virkistävää kesäsyötävää. Ruoan suola tulee keitosta, missään muussa raaka-aineessa ei käsittääkseni suolaa ollut. Kaikki syötävä dipataan kylmään keittoon. Nuudeleita tulee ryystää mahdollisimman äänekkäästi, jotta ruoka maistuu hyvälle. Testattua tuli ja totta tuntui olevan: mitä kovempi ääni, sen parempi maku.  

Ennestään olen tiennyt, että kaikki, mitä voissa ja kermassa paistaa, maistuu taatusti hyvälle. Tietysti olen tutustunut myös muunlaiseen ruoanlaittoon, tätä nykyä valmistan esimerkiksi parsakaalin "al dente", sekalaisia vihanneksia uunissa paahtaen ja pak choin tai kailanin öljyssä hellästi valkosipulin kanssa kuullottaen. Mutta kylmä keitto ja kylmät nuudelit kuulostavat oudolle, kuten myös keitossa dipattavat friteeratut lehdet ja kesäporkkanat. Mutta hyvää oli, erityisesti shisosta ja raa'asta pavusta öljyssä paistettu tempura yllättivät. Shison voimakas parfyymimäinen maku loiventui, papu taas oli vain yksinkertaisesti rapeaa ja herkullista. Papu oli luonnollisesti hieman raaka, mikä oli maun ja koostumuksen suhteen vain positiivinen asia.  

Kuva: Tempuraa eli suomalaisittain kai lähinnä taikinoituja, öljyssä paistettuja vihanneksia. Tässä munakoisoa ja shisoa. Molemmat ovat herkkua, erityisesti shiso.

Toinen yllätys oli tietysti se, miten suomalaisista hyvin arkisista raaka-aineista saa helposti eksoottista ruokaa. Ei tarvita jättikatkaravun pyrstöjä, ei lihaa, eikä kalaa, jotta aikaiseksi saisi todella herkulisen aterian. Vähän sipulia ja porkkanaa ja miksi ei mitä tahansa muuta tavallista juuresta tai vihannesta, niin siinä on alku vaikka japanilaiselle aterialle, jos sen vain taitaa itse valmistaa. Tietysti tämä ruokatrendi edellyttää vähän tietämystä japanilaisista mausteista ja liemistä, mutta niitä ei kannata pelätä, koska ne vaikuttivat kuitenkin lopulta yllättävän yksinkertaisilta ja helposti omaksuttavilta. Ymmärsin, että Yasuko pitää jatkossa myös japanilaisen ruoan kokkauskursseja, joten tästä ruokatrendistä kiinnostuneiden kannattaa olla hänen suuntaansa kuulolla.

Kuva: Kesäiset suomalaiset porkkanat, sipuli ja pavut tempuran muodossa dipattuna shisolla, shalottisipulin versolla ja tuoreella inkiväärillä maustettuun mentsuyun-keittoon avaa aivan uuden ulottuvuuden kotimaisiin kasviksiin.

Pakkaamon ovi on auki

Kevät ja kesä on ollut tuttuun tapaan työntäyteistä. Tämän vuoden suurprojekti on ollut tilatuotteiden kauppakunnostustilojen remontointi ja käyttöönotto. Tilat sijaitsevat kauniissa Sauvon vanhassa kirkonkylässä, ihan keskiaikaisen kivikirkon vieressä. Työtiloja päätettiin laajentaa myös tilamyymäläksi ja pieneksi kesäkahvioksi, paikka kulkee siis nyt nimellä Pakkaamo.

Tänään on vietetty Pakkaamon avajaisia. Vaikka asia on ollut kovin tärkeä, liikkeelle ei ole lähdetty mittavilla mainoskampanjoilla. Hiljaisuudesta huolimatta sauvolaisia on ollut tänään ihan mukavasti liikkeellä ja moni on ottanut ihan asiakseen tulla toivottamaan uudelle myymälälle onnea ja menestystä. Kiitos kaikille lämpimästä vastaanotosta!

Kuva: Nina toimii Pakkaamon myymälänhoitajana ja on tänään päässyt jo palvelemaan monia asiakkaita. Pakkamon erikoisuuksiin kuuluu mm. täytetyt bagelit ja tuoreminttutee. Kiireettömille asiakkaille on tarjolla myös perinteistä pannukahvia. Kesäkahvion tuotteisiin on pyritty hyödyntämään tilan omia tuotteita.

Niittulan satoa on päästy jo viileästä alkukesästä huolimatta korjaamaan, Taalintehtaan ja Turun toripäivät myös käynnistyvät lähiaikoina. Tavaraa pakataan nyt myös alueen vähittäiskauppoihin, joten Pakkaamon muukin toiminta on päässyt jo käyntiin. Parhaillaan korjataan satoa mm. broccolinosta, kailanista, lehtikaalista, lamopinaatista, portulakasta ja salaateista.

Kuva: Pakkaamoon löydettiin somisteeksi vanha kaupan vaaka. Vaaka muistuttaa mukavasti liikehuoneiston historiasta, sillä se sijaitsee vanhassa, e-osuusliikkeen talossa.

Jyväjemmausta

Pidämme yllä Niittulassa useita vihanneslajikkeiden siemenlinjoja. Omien lajikkeiden ylläpito ei niinkään ole taloudellinen, kuin periaatteellinen asia: Suomesta on tyysti hävinnyt oma vihannesten siementen jalostus ja tuotanto ja olemme käytännössä täysin riippuvaisia Keski-Euroopan siementuonnista. Jotkut ulkolaiset lajikkeet eivät ole sopeutuneet lyhyeen kasvukauteemme ja pitkään päiväämme, joten ainakin joidenkin lajikkeiden kohdalla viljelijää saattaa kohdata pettymys, kun hankituista siemenistä ei kasvakaan toivottua satoa. Lisäksi luomusiemenmarkkinat eivät Suomessa toimi, mikä on omiaan lisäämään keinottelua monopolisoiduilla siemenmarkkinoilla. Luomussa on pakko käyttää myös luomulisättyä siementä, mikä kaventaa lajikevalikoimaa ja kasvattaa kustannuksia. Jos ryhtyy lisäämään vihanneslajikkeita itse, kannattaa valita siemenlinjaksi jonkin harvinaisempi lajike tai maatiainen. Näin tulee samalla tehneeksi arvokasta geenien säilytystyötä. Suosittelen lämpimästi vihannesten siementen omatoimista lisäämistä, koska siinä oppii viljelemästään kasvista huomattavasti enemmän kuin jos vain tyytyy aina ostosiemeneen.

Kuva: Neljä pensaspapua sekä härkäpapu (ylinnä). Mustat ovat keltaisia vahapapuja, vaaleanruskeat vieressä violetteja taitepapuja, vihreät taitepavut ovat ylempänä vasemmalla, leikkopavut taas pyöreähköjä keskellä oikealla. Kaikki pensaspavut ovat pölytykseltään itsesiittoisia ja lajikkeiden risteymiä tapahtuu harvoin. Risteymät erottaa helposti seuraavassa sukupolvessa pavun ja siemenen poikkeavana ulkonäkönä.

Omatoimiseen siemenlisäykseen liittyy yksi tärkeä seikka, johon kannattaa uhrata vähän ajatusta. Siemenlisäys on aina valintaa ja vaikka ei kontrolloisikaan pölytysolosuhteita, niin oman tietoisen tai tiedostomattoman valinnan tuloksia saa jälkipolvissa myös satona korjata. Jos papumaasi joutuu vahingossa hallan armoille ja vain muutama yksilö säilyy hengissä, käytä näitä yksilöitä siemenlisäykseen: ehkä ne olivat vähän kylmänkestävämpiä kuin muut yksilöt. Jos salaattisikurisi alkaa aikaisin kesällä kukkia, älä käytä sitä siemenlisäykseen, koska et halua kokea samaa pettymystä seuraavana vuonna. Jos salaattisikureista joku säilyy myöhäiseen syksyyn asti kukkimatta, kaiva se ulos maasta ja talveta kellarissa siemenlisäystä varten: haluat tulevaisuudessa juuri sellaisia siemeniä, jotka eivät kesässämme helposti kuki. Jyväjemmarin kannattaa myös kiertää kaikenmoiset hybridit kaukaa ellei ole valmis ryhtymään pidempiaikaiseen jalostustyöhön: F1 lajikkeiden siemenjälkeläistö on hyvin epäyhtenäinen. Joidenkin lähteiden mukaan tarvittaisiin jopa kahdeksan sukupolvea, jotta päästäisiin takaisin lajikkeille tyypilliseen yksilöiden samankaltaisuuteen.

Olemme onnistuneet lisäämään itse lukemattomia vihanneslajikkeita. Sarjakukkaiset ovat osoittautuneet ehkä helpoimmiksi ja näin meillä onkin käytettävänä itse lisättyä tillin, persiljan, juuripersiljan, porkkanan, sellerin, palsternakan ja korianterin siementä. Hyvin monenlaiset pavut ovat olleet pitkään lisättävien kasviemme joukossa ja kaksi näistä on virolaiselta mummolta ostettua maatiaiskantaa, joita pidämme erittäin arvokkaina. Tomaatit, paprikat, chilit, ananaskirsikat ja munakoisot ovat esimerkkejä koisokasveista, joista olemme saaneet erinomaista siementä. Salaatit ja kaalikasvit ovat haastavampia, joskin näyttävät onnistuvan joskus nekin, ainakin tuo jo mainittu punasikuri (kaksivuotisena), sekä rucola ja retiisi. Myös kesä- ja talvikurpitsojen, meloneiden ja kurkkujen omatoiminen siemenlisäys onnistuu, kunhan vain jaksaa hedelmien täyttä kypsyyttä odottaa.

Kuva: Kypsyessään munakoiso muuttuu keltaiseksi. Kuvan munakoiso on säilytetty syksystä asti huoneen lämmössä tammikuulle, jona aikana siemenet jatkavat kehittymistään, vaikka hedelmä ei ole ollut enää pitkään aikaan emokasvissa kiinni. Varminta on munakoison kohdallakin valita ensimmäiset hedelmät siemenhedelmiksi ja antaa niiden kypsyä emokasvissa kiinni: näin ne kypsyvät jo syksyyn mennessä ennen pakkasia.

Aina silloin tällöin siemenlisäys ei tietenkään onnistu. Kasvi tai lajike voi olla jo lähtökohtaisesti sellainen, ettemme ole löytäneet sille järkevää käyttöä tai se ei ihan sovellu meidän viljelymenetelmiimme tai ilmastoomme. Erityisen hankalia ovat lyhyeen päivään sopeutuneet lajit ja lajikkeet, jotka alkavat meillä tuottaa satoa vasta myöhään syksyllä. Tosin onhan perunakin tiettävästi alun perin lyhyen päivän kasvi ja niin vain se on vähitellen kivunnut meille tänne pohjolaan, joten vähän epätoivoistenkin kokeilujen teko joskus saattaa kannattaa.

Kuva: Oikealla soijapavun palkoja, vasemmalla häämöttää tilan oma härkäpapukanta. Soijapapu on ruotsalaista kantaa ja kasvina erittäin kaunis, sopisi jopa ruukkukasviksi. Valitettavasti tämä lajike ei ehkä säily siemenkokoelmissamme, koska se oli hyvin myöhäinen. Emme esikasvata mitään papuja, vaan ne kaikki kylvetään suoraan avomaalle kesäkuun alussa.

Eksotiikkaa

Helpot kesän herkut on jo syöty ja vuorossa ovat pidemmän kasvukauden vaativat hienoudet. Haluaisin nostaa esille muutaman eksoottisuuden, joita minulla on lähiaikoina tarjolla turkulaisille herkuttelijoille. Asiakkaille myös tiedoksi, että Taalintehtaan keskiviikkoiset ja Turun torstaiset toripäivät ovat nyt kohdaltamme ohi, joten Niittulan herkkuja kaipaavan kannattaa suunnistaa Turun kauppatorille tästä lähtien lauantaisin. Tänä sesonkina meille on tullut jonkin verran kyselyjä myös toimitusmyynnistä kauemmaksikin, mutta valitettavasti resurssimme eivät tällä hetkellä riitä nykyistä laajempaan palvelutoimintaan.

Turun Sanomissa julkaistu munakoison reseptikokoelma on saanut koko kansan liikkeelle kokeilemaan mitä erilaisempia munakoisoruokia. On pyörtyilevää imamia (imam bayildi), erilaisia tahnoja ja grillattuja herkkuja. Valkosipulin ja oliiviöljyn kulutus on noussut tähtitieteellisiin mittoihin, kun joka toinen turkulainen haluaa kokeilla tätä uus-vanhaa vihannesta. Moni kuitenkin kysyy meidän munakoisot nähdessään, että mikäs tuo oikein on. Se kun on pienempi kuin kaupan munakoisot ja lisäksi ei olekaan väritykseltään musta, vaan violetin-vihreä. Onko se kenties raaka?

Kuva: Pulleiden munakoisojen kanssa keimailee kilvan mieto, kellanvihreä chili.

Ei, se ei ole raaka. Ja vaikka se olisikin "raaka", niin munakoiso kuuluukin käyttää nuorena, jolloin sen sisällä olevat siemenet eivät ole kovin pitkälle kehittyneet. Mustat munakoisot ovat mustia jo pienestä alusta lähtien. Ne eivät vaihda väriä "kypsyttyään". Munakoisoja on olemassa kaikissa sateenkaaren väreissä; esimerkiksi sinisiä, valkoisia, violetteja, kirkkaan punaisia. Keltaisiksi ne muuttuvat tietääkseni kaikki oikeasti kypsyttyään. Silloin ne ovat syömäkelvottomia. Intohimoisen kasviharrastajan oli tietysti ihan pakko kasvattaa vähän erilaista lajiketta kuin valtavirta. Monimuotoisuus ja erilaisuus on rikkautta ja harvinaisten lajikkeiden ammattimainen viljely pitää nämäkin arvokkaat geenit elossa ja niiden suvullinen lisäys kasvatuspaikallaan mukana sopeutumisessa ympäristön muutokseen. Ja kukas näitä erikoisuuksia viljelisi ellei sitten pienet kausituottajat?

Munakoisot kasvavat meillä kausihuoneessa tavallisessa suomalaisessa maaperässä ja ovat viihtyneet ja tuottaneet satoa oikein hyvin. Teimme kovasti töitä testatessamme lukuisia munakoisolajikkeita, jotka soveltuisivat meidän kasvatusolosuhteisiimme. Voittajaksi selvisi venäläistä aluperää oleva lajike, jonka siemenen olemme onnistuneet tuottamaan myös itse. Lajike on pensasmainen, erittäin aikainen, hedelmä makea ja vailla mitään karvautta.

Kuva: Munakoisot kasvavat lämmittämättömässä muovihuoneessa hyvin. Munakoisot kannattaa aina tukea kepein tai naruin, koska muuten sadon paino voi kaataa kasvin.

Luumuja olemme myyneet torilla jo viime viikolla, mutta lisää herkkuja on tulossa. Kuokkala-luumut ja keltaluumut ovat kasvaneet tämän kesän sateiden ansiosta harvinaisen kookkaiksi ja maukkaiksi. Luumut valloittavat myyntipisteemme selkeämmin ensi lauantaina, kun nämä tuttua Sinikkaa myöhäisemmät luumulajikkeet saavuttavat parhaimman syöntikypsyyden. Tänä vuonna saamme ensimmäisen todellisen, vaikkakin vielä pienehkön sadon luumuistamme, joten useamman vuoden kasvustojen hoitotyöt antaa meille vihdoinkin kaivatun positiivisen palautteen.

Kuva: Ensimmäiset Kuokkala-luumut ovat kypsyneet

Kolmas harvinaisempi kotimainen erikoisuus on jo viime kesänä joillekin tutuksi tullut meloni. Niittulan melonit ovat ihan oikeita suomalaisia avomaan cantaloupe-meloneita. Tämänkin kohdalla takana on omaa lajikkeiden testaustyötä, jonka perusteella päädyimme viljelemäämme lajikkeeseen, joka on mahdollisimman aikainen, mutta joka ei ole kovin säilyvä, eikä siten omaa edellytyksiä tulla kuukausia varastoitavaksi tuotteeksi markettien hyllyille. Mutta suoramyyntiin ja sesonkituotteeksi se kyllä kelpaa, olkaa hyvä!

Kuva: Suomalaista avomaan melonia ei ole kovin usein nähty. Maukas on!